[Varttatornitutkimus toukokuun viikolle 19, 2014 - w14 3 / 15 s. 20]

Tämän artikkelin tarkoituksena on tunnistaa, ketkä tulisi hoitaa vanhuksia keskuudessamme ja miten hoitoa tulisi antaa.
Alaotsikossa "Perheen vastuu" aloitamme lainaamalla yhtä kymmenestä käskystä: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi." (Ex. 20: 12; Ef. 6: 2) Me sitten osoitamme, kuinka Jeesus tuomitsi fariseukset ja kirjanoppineet, koska he eivät noudattaneet tätä lakia heidän perinteidensä vuoksi. (Merkitse 7: 5, 10-13)
Käyttäminen 1 Timothy 5: 4,8,16, kappale 7 osoittaa, että ikääntyneiden tai sairaiden vanhempien hoidosta ei vastaa seurakunta, vaan lapset.
Tähän kohtaan kaikki on hyvin ja hyvää. Pyhät kirjoitukset osoittavat - ja me tunnustamme sen täysin - että Jeesus tuomitsi fariseukset vanhempiensa häpäisemisestä asettamalla perinteen (ihmisen lain) Jumalan lain yläpuolelle. Heidän tekosyynsä oli, että raha, jonka olisi pitänyt mennä vanhempien hoitoon, meni sen sijaan temppeliin. Koska sitä oli tarkoitus käyttää lopulta Jumalan palveluksessa, tämä jumalallisen lain rikkominen oli sallittua. Toisin sanoen heidän mielestään loppu oikeutti keinot. Jeesus oli voimakkaasti eri mieltä ja tuomitsi tämän rakastamattoman asenteen. Luetaan vain se itsellemme, jotta se olisi mielessä.

(Merkitse 7: 10-13) Esimerkiksi Moses sanoi: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" ja "Annettakoon se, joka puhuu isäänsä tai äitiään väärin." 11 Mutta sanot: "Jos mies sanoo isälleen tai äitinsä:" Minulla on minulta mitään hyötyä sinulle, se on corban (ts. Jumalalle omistettu lahja),”' 12 et enää anna hänen tehdä yhtä asiaa isänsä tai äitinsä puolesta. 13 Siten teet Jumalan sanan kelvottomaksi perimälläsi perinteellä. Ja teet monia sellaisia. "

Joten Jumalalle omistettu lahja tai uhri vapautti heidät perinteestään kuuliaisuudesta yhdelle kymmenestä käskystä.
Pyhät kirjoitukset osoittavat myös, ja tunnustamme jälleen kerran, että lasten vastuulla on huolehtia vanhemmista. Paavali ei myönnä seurakunnalle mahdollisuutta tehdä tämä, jos lapset ovat uskovia. Hän ei lueta hyväksyttäviä poikkeuksia tähän sääntöyn.

”Mutta jos jollain leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, anna heidän oppia ensin harjoittaa jumalallista omistautumista omassa kotitaloudessaan ja maksaa takaisin vanhemmilleen ja isovanhempilleen mitä heille on maksettava, sillä se on Jumalan silmissä hyväksyttävää….8 Tietysti jos joku ei tarjoa henkilöille, jotka ovat hänen omiaan, ja etenkin niille, jotka kuuluvat hänen kotitalouksiinsa, hän on kieltänyt uskon ja on huonompi kuin henkilö, jolla ei ole uskoa. 16 Jos jollain uskovalla naisella on sukulaisia, jotka ovat leskiä, ​​anna hänen auttaa heitä niin että seurakunta ei ole taakka. Sitten se voi auttaa niitä, jotka ovat todella leskiä. ”(1 Timothy 5: 4, 8, 16)

Nämä ovat vahvoja, yksiselitteisiä lausumia. Vanhempien ja isovanhempien hoitamista pidetään ”jumalallisen omistautumisen käytäntönä.” Tämän tekemättä jättäminen tekee yhden “pahemmaksi kuin henkilö, jolla ei ole uskoa.” Lasten ja sukulaisten on autettava vanhuksia, jotta ”seurakuntaa ei rasitettaisi”.
Kohdasta 13 tarkastelemme alaotsikon ”Seurakunnan vastuu” tietoja. Edellä esitetyn perusteella voisit päätellä jo tässä tutkimuksessa, että seurakunnan vastuu rajoittuu tilanteisiin, joissa ei ole uskovia sukulaisia. Valitettavasti ei. Fariseusten tapaan meillä on myös perinteemme.
Mikä on perinne? Eikö se ole yhteinen sääntöjoukko yhteisön ohjaamiseksi? Yhteisön viranomaishenkilöt panevat nämä säännöt täytäntöön. Siten perinteistä tai tapoista tulee kirjoittamaton, mutta yleisesti hyväksytty käyttäytymismalli missä tahansa ihmisyhteisössä. Esimerkiksi länsimainen perinteemme tai tapanamme vaati miestä pukeutumaan pukuun ja solmioon ja naista hameen tai pukeutumisen kirkkoon mennessä. Se vaati myös miehen puhtaana ajeltuina. Jehovan todistajina noudatimme tätä perinnettä. Liikemiehet käyttävät nykyään harvoin pukua ja solmioita, ja partat ovat yleisesti hyväksyttyjä. Toisaalta, naisen on lähes mahdotonta ostaa hame nykyään, koska housut ovat muoti. Kuitenkin seurakunnissamme tätä perinnettä jatketaan. Joten mikä alkoi maailman tapana tai perinteenä, on hyväksytty ja säilytetty yhtenä Jehovan todistajien kannalta. Toimimme edelleen tällä tavalla antamalla syyn siihen, että se tehdään yhtenäisyyden säilyttämiseksi. Jehovan todistajalle sanalla ”perinne” on negatiivinen merkitys johtuen siitä, että Jeesus tuomitsee sen usein. Siksi me nimeämme sen uudelleen yhtenäisyydeksi.
Monet sisaret haluaisivat mennä kenttäministeriölle tyylikkäällä housupukuilla, etenkin kylminä talvikuukausina, mutta he eivät tee niin, koska perinteemme, jonka paikallisen yhteisön viranomaishenkilöt ovat noudattaneet, ei salli sitä. Jos kysytään miksi, vastaus on aina: "Yhtenäisyyden vuoksi".
Vanhusten hoidosta tulee myös perinne. Meidän versio Corban on kokopäiväinen ministeriö. Jos ikääntyneiden tai sairaiden vanhempien lapset palvelevat Beetelissä tai ovat lähetyssaarnaajia tai pioneereita, jotka palvelevat kaukana, ehdotamme, että seurakunta haluaa hoitaa ikääntyvien vanhempiensa hoidon tehtävän, jotta he voivat jäädä koko ajan palvelua. Tätä pidetään hyvänä ja rakastavana tekemisessä; tapa palvella Jumalaa. Tämä kokopäiväinen palvelutyö on uhrauksemme Jumalalle, tai Corban (Jumalalle omistettu lahja).
Artikkelissa selitetään:

”Jotkut vapaaehtoiset jakavat tehtävät seurakunnan muiden kanssa ja hoitavat vanhempia vuorottelupohjalta. Vaikka he ymmärtävät, että heidän omat olosuhteet eivät salli heidän harjoittaa kokopäiväistä palvelua, he auttavat mielellään lapsia pysymään heidän uransa niin pitkään kuin mahdollista. Mikä erinomainen henki sellaiset veljet osoittavat! ”(Par. 16)

Se kuulostaa hyvältä, jopa teokraattiselta. Lapsilla on ura. Haluaisimme saada tuon uran, mutta emme voi. Vähintään mitä voimme tehdä, on auttaa lapsia pysymään omissaan valittu ura täyttämällä heidät huolehtimaan vanhempiensa tai isovanhempiensa tarpeista.
Voimme olla varmoja, että Corban kuulosti hyvältä ja teokraattiselta sekä uskonnollisille johtajille että heidän seuraajilleen Jeesuksen päivinä. Herra kuitenkin teki suuren poikkeuksen tähän perinteeseen. Hän ei salli kohdehenkilöidensä tottelematta häntä vain siksi, että he katsovat toimivansa oikeudenmukaisessa syyssä. Loppu ei oikeuta keinoja. Jeesus ei tarvitse lähetyssaarnaajaa pysyäkseen tehtävässään, jos kyseisen henkilön vanhemmat tarvitsevat kotonaan.
Totta, että yhdistys sijoittaa paljon aikaa ja rahaa lähetyssaarnaajan tai Betheliten kouluttamiseen ja ylläpitämiseen. Kaikki voitaisiin tuhlata, jos veli tai sisko joutuisi lähtemään hoitamaan ikääntyviä vanhempia. Jehovan mielestä tällä ei kuitenkaan ole merkitystä. Hän innosti apostolia Paavalia ohjeistamaan seurakuntaa antamaan lapsille ja lastenlapsille ”oppia ensin harjoittamaan jumalallista omistautumista omassa kotitaloudessaan ja maksamaan vanhemmilleen ja isovanhempilleen heille maksettavat korvaukset, sillä tämä on Jumalan silmissä hyväksyttävää” ().1 Tim. 5: 4)
Analysoidaan sitä hetkeksi. Tätä jumalallisen omistautumisen käytäntöä pidetään takaisinmaksuna. Mitä lapset maksavat takaisin vanhemmille tai isovanhemmille? Yksinkertaisesti huolenpito? Onko se kaikki vanhempasi tekivät puolestasi? Syöttänyt sinut, pukeutui sinut, piti sinua? Ehkä, jos sinulla oli rakastamattomia vanhempia, mutta suurimmalle osalle meistä uskallan sanoa, että lahjoittaminen ei lopu materiaaliin. Vanhempamme olivat siellä kaikilla tavoilla. He antoivat meille emotionaalista tukea; he antoivat meille ehdottoman rakkauden.
Kun vanhempi lähestyy kuolemaa, he haluavat ja tarvitsevat olla lastensa kanssa. Lasten on myös maksettava takaisin rakkaus ja tuki, jonka heidän vanhempansa ja isovanhempansa hoitoivat heihin heikoimmassa asemassaan olevina vuosina. Kukaan seurakunta, vaikka rakastaa jäseniään, ei voi korvata sitä.
Organisaatiomme odottaa kuitenkin ikääntyneiden, sairaiden tai kuolevien vanhempien uhraavan tämän ihmiskunnan tarpeita kokopäiväisen palvelun vuoksi. Pohjimmiltaan sanomme, että lähetyssaarnaajan tekemä työ on niin arvokasta Jehovalle, että hän näkee sen torjuvan tarvetta osoittaa jumalallista omistautumista maksamalla vanhemmilleen tai isovanhempilleen sen, minkä heille on määrä. Että tässä tapauksessa ei ole halveksittu uskoa. Kääntämme pohjimmiltaan Jeesuksen sanat ja sanomme, että 'Jumala haluaa uhraa eikä armoa'. (Matto. 9: 13)
Keskustelin tästä aiheesta Apollon kanssa ja hän huomautti, että Jeesus ei koskaan keskittynyt ryhmään vaan aina yksilöihin. Ei ole koskaan ollut merkitystä ryhmälle hyvältä, mutta aina yksilö. Jeesus puhui jättävänsä 99: n pelastaakseen 1-kadonneet lampaat. (Matto. 18: 12-14) Jopa omaa uhraustaan ​​ei tehty kollektiiville, vaan yksilölle.
Ei ole yhtään pyhien kirjoitusten kohtaa, jotka tukevat näkemystä, jonka mukaan Jumalan mielestä on rakastava ja hyväksyttävä hylätä vanhemmat tai isovanhemmat seurakunnan huoleksi, kun joku jatkaa kokopäiväisesti kaukaisessa maassa. Totta, he saattavat tarvita hoitoa pidemmälle kuin mitä lapset voivat tarjota. Voi olla, että tarvitaan ammatillista hoitoa. Silti kaikenlaisen hoidon jättäminen ”seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöiden” hoidettavaksi säilyttäen edelleen perinteen, jonka mukaan ministeriö on ensisijaisen tärkeä, ilmeisesti silmällä pitäen, mitä Jehova selvästi sanassaan sanoo, että se on lapsen velvollisuus.
Kuinka valitettavaa, että kuten kirjanoppineet ja fariseukset, olemme mitätöineet Jumalan sanan perinteemme mukaan.

Meleti Vivlon

Artikkelit kirjoittanut Meleti Vivlon.
    26
    0
    Haluaisitko ajatuksiasi, kommentoi.x